NUTS Ylläs Pallas -suoritus: rasti ruutuun

Alustus

Takana on ensimmäinen varsinainen polku-ultrajuoksuni, jos 24h rogainingeja ei lasketa siihen kategoriaan. Mikä vielä hienompaa, takana on nappiin onnistunut valmistautumisprojekti Vint5aajien kanssa. Nyt on aika tullut kypsäksi avata omien ultramatkoille tähtäävien harjoitteiden, projektien ja valmistavein juoksujen kirjausta varten päiväkirja ja lähinnä itselleni opiksi ottamista varten. Muisti tuntuu kuultaavan asioita ja on hyvä palautella kirjattuja faktoja silloin tällöin mieleen. Mikä meni hyvin ja mikä taasen vihkoon? Tänne olisi ylipäätään tarkoitus kirjailla tekemisiä ja tuntoja asiasta, asian vierestä ja välillä muustakin matkalla kohti omaa nuoruudesta asti roihunutta ultraunelmaa. Sitä ennen tulee olemaan monia isompia ja pienempiä askeleita ja välietappeja. Varmaan taukoa tekemisestä ja muuta juttua. Se on unelma, josta en todellakaan osaa sanoa, tuleeko koskaan toteutumaan edes yrityksenä, se on Spartathlon. Se ei ole, eikä saa tulla, kuitenkaan pakkomielteeksi. Toteutuu jos toteutuu. Edessä on toivottavasti monia muita hienoja projekteja ennen sitä.

Päätös lähteä kokeilemaan oikeaa polkujuoksua Ylläs Hetta välille syntyi 2017 syksyllä. Paljoa ei tarvinnut pitkillä järvisillä Vint5aajille asiaa alustaa, kun löytyi neljä pitkän matkan haasteeseen tarttuvaa kanssakulkijaa. Varsinainen valmistautumisprojekti starttasi 21.11.2017 klo 18, kun saimme ilmot tapahtumaan sisään. Oma projektini kantoi nimeä #yllästäpäin ja sitä päinhän sitä sitten mentiin porukalla ja omin päin. Matkaa kohti pitkää kanssani rakensivat: PJH, gallardo ja Mjev. Lisäksi lyhyemmälle lähtivät kovat: Jaha ja moguli. Moni muu Vint5aaja kulki mukana ja tsemppasi erilaisissa pitkissä ja lyhyemmissä harjoitteissa. Iso kiitos kaikille!

#yllästäpäin projektista

Projektin rungoksi muodostuivat talven ja kevään tuplajärviset 52km kerran kuussa tammi-huhtikuun aikana. Rungossa seuraava askel otettiin, kun siirryttiin poluille ja ohjelmaan tuli toukokuun tupla Birgitta Challenge eli peräkkäisinä päivinä Birgitan polku ympäri a 46km. Kesäkuussa marinoin kunnon kohdilleen kolmen pitkän blockina viiden päivän sisällä: järvinen 26km 4.50min/km, polkulenkki 33km ja huipennuksena Birgitta Challengen uusi ME aikaan 5.07,23. Lisäksi talvella kerran viikossa tonnit, keväällä mäkivedot ja pitkä veksi aina 15km asti. Lisäksi lähes joka su juostiin järvinen, jos ei ollut muuta pitkää ohjelmassa. Projekti vedettiin kaikin puolin onnistuneesti läpi ja pääharkat tehtiin porukalla. Isompia vammoja ei ollut ja se teki projektista eheän.

Henkisen puolen harjoitteina latasin alusviikolla mielenryijyyn sängyllä maaten Göstan Itkisitkö onnesta -tarinaa kuuntelemalla putkeen Yle Areenasta 10 jaksoa ja loput 10 automatkalla kohti pelipaikkaa. Talvella kävin hiljaisuuden retriitissä rauhoittumassa ja se oli hyvä mielen harjoitus, ei tosin ollenkaan pelkästään tätä varten, mutta kokonaisuuden kannalta kylläkin. Jälkeen päin, jos jotain olisi pitänyt tehdä toisin tai enemmän, niin korvata lyhyet 2min ylämäkivedot Sappeen mäkitunkkauksilla ja erityisesti alamäkijuoksuun satsaten. Seuraavaan niitä pitää ottaa projektin loppuvaiheeseen kolme 90-150min harkkaa.

NUTS rapska

Saapuminen

Saavuin kisapaikalle torstaina päivää ennen starttia. Terhi ja Lyyli olivat mukana huoltovastaavina tsemppaamassa ja jeesaamassa viime hetken säädöissä. Kelit olivat helteiset ja ennustuksissa povattiin samanlaista myös kisan ajaksi. Join koko ajan kivennäisvettä tai ihan vaan vettä ja olo oli kuin kamelilla. Majoituimme lähtöpaikan viereiseen huoneistohotlaan, josta oli suora näkymä lähtöpaikalle. Kisajännitys alkoi muuttumaan oikeaksi peloksi tulevasta, kun Yllästunturi aukeni jylhänä edessä. Kisatavaroiden pakkaamiset ja muut säädöt tein kaukaa viisaana kerrankin ajoissa ja siitä ei olisi viimeisillä tunneilla ennen klo 18 starttia tullut yhtään mitään. Olin paniikissa! Ja ihan turhaan, koska en todellakaan osannut aavistaa mitä tuleman pitää. Pyysin rohkeutta voittaa pelkoni ennen starttia, tyyneyttä klo 18 starttihetkeen ja matkalle viisautta pitää järki mukana sekä mielenryijystä sitkeyttä tuleville heikoille hetkille. Olin koko projektin suhteen hyvin nöyränä liikkeellä ja suurin riski mahdollisesta epäonnistumisesta olivat jalkapohjat, jotka ovat parilla 24h roksulla menneet todella huonoon ja veriseen kuntoon. Siihen löytyi oikeat "lääkkeet" ja niiden suhteen ei ongelmia esiintynyt: pakasta otetut XXL halpisurheilusukat, Body glide, Linola ja Pallaksella uusi Linola voitelu sekä sukkien vaihto niin ikään pakasta vedettyihin.

PJH tuli residenssiimme perjantaiksi odottelemaan starttia. Tankkasimme viimeisin lämpimän pasta-aterian reilu kolme tuntia ennen starttia. Sain tutustuttaa PJH:n vegaaniruokaan, kun värkkäsin pastan vauhdittajaksi perinteisen soija-bolognese kastikkeen. Jätin valkosipulit pois, ettei maha olisi suotta ärtynyt ennen tulevaa matkaa. Ruoka ehti hyvin laskeutua ennen starttia eli ajoitus oli oikea.

PJH:n hienosta raportista voi lukea myös kuinka NUTSauksemme sujui ja sieltä löytyy myös valokuvia.

Lähtöhetket ja huoltovälit

Ylläs-Kellokas 7,2km

Lähtöhetkellä totesin muille Vint5aajille, että toivottavasti kaikilla ei ole sama strategia. Olin päättänyt tulla Ylläksen nousun meidän porukasta viimeisenä varmistaakseni, etten lähtisi liian kovaa liikkeelle. Mjev  meni heti sauvojen kanssa menojaan, mutta me muut tulimme luomuna samaa tahtia. Olimmehan kuitenkin polkujuoksutapahtumassa emmekä millään sauvakävely-patikointi tyyppisellä retkellä. No, se mikä oli etukäteen arvattavissa myös toteutui, koska Mjev oli sauvoineen maalissa meistä kirkkaasti ekana. Tulimme hyvissä voimissa ja riittävän rauhassa Ylläksen nousun ja päällä juoksu tuntui hyvältä. Sen sijaan alastulo olikin ihan jotain odottamatonta. PJH ja gallardo lähtivät rullailemaan vauhdilla alas ja minä perässä. Pikku hiljaa alkoi tuntumaan reisissä pahalta. Alhaalla lihakset olivat ihan jöötiä ja askel petti välillä jopa alta. Turhaan olin pelännyt etukäteen, koska tätä en osannut odottaa enkä pelätä. Siinä oli sitten kiva todeta, että enää n 129km jäljellä ja reisistä on tunto ja paukut loppu. Kellokkaassa oli paljon väkeä kannustamassa ja omat tutut tukijoukot sekä Jaha ja moguli. Siitä sai hyvää fiilistä. Huoltopisteen toiminta oli itselläni aika sähellystä ja näin jälkikatsannossa siihen olisi voinut ihan hyvin pysähtyä kunnolla ja rauhoittaa tilannetta muutaman minuutin selkeällä tauolla. Nytkin meni aikaa, mutta se oli lähinnä häsäämista pullojen täytössä ja banaanin syömisessä vailla mielen rauhoittamista.

Ylläs Valokuva: Terhi

Kellokas-Peurakaltio 23,9km

Minun oli pakko rauhoittaa tilannetta jonkin matkaa Kellokkaan jälkeen ja ottaa vähän vauhtia pois, koska tuli tunne että tällä sapluunalla en Hettaan pääse. Totesin asian ääneen ja ilmeisesti muilla oli vähän samaa vaivaa jaloissa. Ja sitä samaa horroria oli jaloissa seuraavat 30km. Gallardo jätti meidät välillä, mutta jäi sitten odottamaan kun tykkäsi tulla alun tutussa porukassa. Sinänsä nousut jaksoi tampata, mutta alamäet tuntuivat pahalta. Alkumatka Kukastunturin ylitykseen asti oli itselle tuttua baanaa takavuosien murtsikkareissuilta ja jotenkin osasi suhtautua tuleviin nousuihin oikealla vakavuudella. Mielenryijy oli siis melkein heti alusta-asti tarpeeseen ja käytössä. Siirsin fokusta seuraavaan nousuun ja huoltopisteeseen, enkä miettinyt jäljellä olevaa matkaa. Sillä taktiikalla meni koko reissu. Mielessä söi Göden laulut ja Kyllikin siluetti miesten lehdessä, mutta Itkisitkö onnesta -biisi  odotutti vielä. Keli oli helteisen paahteinen ja Kellokas-Peurakaltio väli oli pitkä. Juomat meinasivat loppua. Mukana oli etupullot 2*0,75L ja "ylimääräinen" 0,5L pullo. Lämpöhalvauksen esioireita alkoi hiipimään kroppaan ja näkökenttä sitä myöten heikkeni. Se oli oikeastaan ainoa hetki, kun pelkäsin aidosti keskeyttämistä. Olin valmis taisteluun ja keskeytys ei kuulu keinovalikoimaan, mutta tämä vähäinen jäljellä oleva järki on kuitenkin pidettävä mukana. Terveyttä ei viitsi riskeerata ja lämpöhalvauksen kanssa jatkaminen ei ole ehkä sen arvoista. No vihdoin Peurakaltio tuli vastaan ja join ekstraa hultopisteellä ja söin banaania. Jotenkin elämä voitti ja pystyin jatkamaan suht hyvällä fiiliksellä, vaikka Ylläksen laskun pyyteettömästi tarjoilema reisijumi ei koskaan kunnolla poistunut.

Peurakaltio-Pahtavuoma-Rauhala 13,2km ja 12km

Jostain syystä näillä pitkillä reissuilla minulle tulee aina jossain 3-5h kohdalla todella huono olo ja usko tekemiseen meinaa loppua ihan tyystin, vaikka tiedän sen jo etukäteen ja tiedän myös että se menee ohi. Niin oli nytkin. Luulen, että olo liittyy rasva-aineenvaihdunnan käynnistymiseen ja se on aika karsea. Mikään ei tunnu imeytyvän ja tulee pahoinvointia. Vaihetta kestää yleensä puolisen tuntia tai ainakin niin sen jälkeenpäin aina muistaa ja pikkuhiljaa se menee vain ohi. Matkan ja ajan edetessä alkoi yö koittamaan ja tässä tapauksessa voittamaan, koska keli viileni aavistuksen ja lämpövaivat poistuivat. 

Rauhala-Pallas 20,6km

Rauhala-Pallas väli oli henkisesti rankin ja uuvuttava. Univelka painoi ja tossu ei noussut. Reisissä oli ihan järkyttävä jumi ja kipu. Ei tuntunut kivalta! Gallardo erkani meistä tällä välillä ja näimme hänet vielä ja alusta-asti vauhdikkaammin menneen Mjevin Pallaksella. Jatkoimme PJH:n kanssa matkaa ja hyvä niin. Yksin olisi ollut aika synkkää, Vauhti sakkasi pahasti ja jossain vaiheessa muutama kilsa ennen Pallasta oli pakko todeta ääneen ennen kaikkea itselleni, että keskeyttämään en tule. Menköön vaikka 30h ja tulkoon vaikka ryömimällä, mutta kesken en jätä. Se oli tärkeä henkinen päätös. Suunnittelimme Pallakselle kunnon huoltotauon ja syömingit. Vihdoinkin Pallaksen huolto saavutettiin ja tarjolla oli mm vegaaniroiskeläppiä. Söin väkisin pitsasta puolet ja tuntui kuin jokaisen suupalan olisi joutunut nielemään pariin kertaan. Takaiskuventtiili oli aika löyhässä ja olo heikko. Otin polviin nojaten kahdet noin yhden sekunnin mikrotorkut ja sekös helpotti oloa kummasti. Noissa hetkissä ei kunnon tirsat muuta kuin pahenna tilannetta, mutta tuollaisen unen puolella käymiset on hyvä ja toimiva lääke minulle. 

Pallas-Hannukuru 24,8km

Pallakselta lähdimme pikkuhiljaa PJH;n kanssa kapuamaan Pallaskeroa ja heti perään Taivaskeroa ja sen perään jotain keroa saavuttaaksemme taas jonkun kerosen eli pienemmän keron. Loputonta tarpomista. Puheet oli vähissä ja silmissä apaattinen katse, mutta mieli sykki kohti Hettaa. Jokainen askel vei lähemmäksi. Juoksusta ei vaan tullut mitään, ja kaatuminen oli heti lähellä jos edes mielessään yritti. Pikkuhiljaa kuitenkin nylkättiin myös juoksua ja jotenkin se matka taittui, Muistikuvat eivät ole turhan selkeänä tuolta väliltä. Taistelu oli alkanut omalta osaltakin täysimääräisenä. Tuntui, että yhtään askelta ei tule ilmaiseen. Siinä jos jossain piti unohtaa jäljellä oleva matka ja kaivella mielenryijystä eväitä käsillä olevaan hetkeen. Oli menossa vaihe: teko-ilolla suorittamista vailla nautintoa. Taisin tokaista PJH:lle jossain vaiheessa, että ensi talven pisin kisamatka tulee olemaan 1500m. Onneksi, se mitä Pallas-Hetta välillä tuli sanottua, jäi sinne. Jossain kohtaa laskeskelin, että enää on maraton jäljellä ja se tuntui oikeasti lyhyeltä tuossa vaiheessa, vaikka kulku oli ihan etanaa. Näin se mieli toimii. 

Hannukuru-Pyhäkero 18,5 tai vissiin oikeasti 19,9km

Hannukuru oli jotenkin hienon näköinen luonnon muodostuma. Huoltopisteellä oli muitakin ottamassa lepiä ja keräämässä voimia jatkaakseen matkaa. Pidimme suht nopean tauon ja matka sai jatkua. Seuraavalla stintillä Pallas-Hetta sarjan kärki saavutti meidät ja se antoi kummasti virtaa itsellekin. Henri Ansio veti vetävällä askeleella omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Se oli komeaa katsottavaa kuin myös monen muun kärkimenijän vauhti ja oikeastaan kaikkien 55 matkalaisten. Mikä oli myös älyttäömän voimaannuttavaa, niin lähes kaikki ohittajat tsemppasivat meitä pitkän matkan laahustajia. Tuntui kivalta taas synkän vaiheen jälkeen! Pyhäkero oli etukäteen käyty mentaalitreeninä läpi, koska se oli viimeinen loputtomalta tuntuvista keroista, joka piti ylittää. Ja se oli loputonta nousemista ja ylivoimaisesti pahin kaikista. Nousua riitti ja riitti. Se olisi joskus hieno tampata tuoreella jalalla, niin saisi perspektiiviä siitä, millaisesta noususta on oikeasti kyse. Joka tapauksessa senkin laki saavutettiin jossain vaiheessa, otimme selfien ja  edessä oli vielä pahempaa: alastulo. Se oli kyllä epätoivoisinta ikinä. Oikeasti! Reisien kipu oli jotain ihan järkyttävää. Ryijyä ryijyä ja ajatus siitä, että enää reilu kymppi maaliin. Sillä pääsin jotenkin eteenpäin. Pitkospuilla muutama kilsa ennen viimeistä huoltoa tulivat Jaha ja moguli ohi. Tervehdykseni oli kuulemma alistunein ja hennoin ikinä kuultu. Niin oli olokin, mutta toisaalta tietoisuus siitä että jaksan kuitenkin loppuun auttoi. PJH lasketteli alas paljon paremmin eli nopeammin ja odotteli minua viimeisellä huoltopisteellä.

Vika huolto lähestyy. On fokusta! Valokuva: Jaha

Pyhäkero-Hetta 13km ja vissiin oikeasti 11,6km

Viimeinen väli, joka oli ensin hiekkatietä ja vikat n 5km asfalttia koko matkan, meni jo sitten niin, että sai antaa itselleen vapauden miettiä ihan puhtaasti jäljellä olevia kilsoja. Sovimme aina merkit, joiden väli juostaan. Se oli hyvä taktiikka. Hetassa taajamamerkin jälkeen oli vielä suht pitkällisen tuntuinen siivu taitettavana. Porukka kelvin varressa jaksoi tsempata meitä! Fiilis oli hieno. Loppusuoralla Terhi oli tsemppaamassa ja ottamassa videokuvaa. (En saa sitä jostain syystä ladattua tänne.) Kuvauspisteen ohitettuani, minulta pääsi itku. Se oli ihan sanoin kuvaamattoman herkkä hetki. Iso vaikkakin ohikiitävän lyhyt palkinto pitkästä urakasta. Toki fiilisi on ollut reilu viikon suorituksen jälkeen ihan huipussaan, mutta maalisuoran herkkä ja tunteellinen hetki oli jotain mitä ei voi kokea ilman tuota urakkaa. Sovimme PJH:n kanssa, että säästetään lopun muutamille sadoille metreille sen verran paukkuja, että maaliin tulo voidaan tehdä pehmeästi kirraavana ja saadaan se näyttämään juoksulta. Taisi olla kirraus aika marginaalinen.

Loppusanat

Reissu oli ehdottomasti kaiken vaivan ja kärsimyksen kuin myös auforian väärtti. Matkalle mahtui monta tunnetilaa ja noita ei normi arjessa oikein tuppaa saavuttamaan. Joku erikoinen viehätys näissä pitkissä suorituksissa piilee, kun nytkin on jo kova hinku käynnistellä uutta projektia. Tällä hetkellä ajatuksissa on ensi toukokuun NUTS Karhunkierros meno-paluuna. Pitää vielä hööpöttää Vint5ajia projektiin mukaan, koska kuitenkin koko homman suola oli valmistautumisprojekti, jonka aikana kadotin reilut 16kg painoa ja mikä hienointa vuosikausiin, sain takaisin aidon pikkupoikamaisen ilon juoksuun. Sen ilon, joka on ollut jonkun vuoden kateissa. Seuraavana välipalana on syyskuun Jämi 24h SM-roksu ja ainakin tällä hetkellä, jos luoja suo ja jalat kestävät niin lokakuun 14. olisi taas kerran tarkoitus juosta Wihan 100km. Katsotaan saisinko tuon pitkäaikaisen haaveen vihdoinkin ainakin niin pitkälle, että olen starttiviivalla.

Iso kiitos kaikille #yllästäpäin projektin aikana kannustaneille kavereille! Se on ollut minulle tärkeää - oikeastaan tärkeämpää kuin itse suoritus.

NUTS Ylläs Hetta oli ylivoimaisesti kovin kuntoilusuoritus, mitä olen ikinä tehnyt.